Koko hutikuu on kulunut sairastellessa, eikä sumukorentokalastus onnistunut tämän takia ollenkaan. Mieli oli näin ollen matalalla ja keuhkoputken tulehduksen viimein hellitettyä suunnattiin sunnuntaina Nurmijoen Päsmärinkoskelle streameria paiskomaan.
Päsmärinkoskelle ei talvella autolla pääse, joten edessä oli jälleen 2,5km hiihtorupeama ahkiota hinaten. Mahtava hankiainen takasi sen, että jo menomatka oli elämys sinänsä. Hirvien ja yhden ahman jäljet tarjosivat ihmeteltävää kerrakseen ja kun aurinkokin helli ajoittain oli meno sangen mukavaa.
Itse koskella iski pettymys. Vesi oli yli puolimetriä viime vuotista matalammalla ja kosken loppuliu-un kalastaminen ei ollut oikein mielekästä. Lirkin kuitenkin paikkaa tunnin verran edeten jokea alas päin. Virtaus oli niin heikkoa, että homma muistutti lähinnä lampikalastusta. Paikoille joille ei viime keväänä pystynyt likimainkaan kahlaamaan oli nyt vettä vain reiteen saakka.
Tämän jälkeen istahdin kahville miettimään jatkaisinko alavirtaan, jossa parin sadan metrin päässä aukenevan järven suulla saattaisi odottaa muutama halukas taimen. Kova puuskittainen tuuli ei kuitenkaan houkuttanut menemään järvenselältä puhaltavan tuulen armoille. Samalla muistui mieleen, että kosken keskivaiheilla olevassa suvanteessa saattaisi taimen myös viihtyä. Joten sinne siis.
Vajaan kilometrin tarpomisen jälkeen pääsin itse asiaan. Aloitin suvannon yläpäästä kalastuksen rullaten varovasti aivan vastarannan rantakivien viereen. Ranta on äkkijyrkkä ja toivoin kalojen majailevat tuossa syvässä uomassa, josta kevyt virta pyyhkii yli. Tällä kertaa ajatukseni olivat oikeat, sillä jo kolmannella heitolla vapa taipui. Kylmän veden kangistama taimen taisteli pari minuuttia, jonka jälkeen Hotan salakan muunnoksen erehdyttämä laiha 41 senttinen joutui haavin nielemäksi. Valokuvan jälkeen kaveri lähti virkeästi jatkamaan eloaan.
Tuskin olin ennättänyt saada siimaa kelalta, kun vapa taipui jälleen. Jo toinen heitto toi tulosta ja täsmälleen samasta montusta nousi Hotan salakkaan nyt yllättävän hyvässä lihassa oleva 46 senttinen kaunotar. Tämän kaverin papitin, sillä tiesin mummon arvostavan myös talvitaimenta.
Kalan jälkeen tilanne rauhoittui ja suvannon kerran kalastettuani istahdin hetkeksi ja annoin paikan rauhoittua. Kun vartin kuluttua aloin jälleen lähestyä monttua, josta kalat sain taipui vapa jälleen heti, kun ottipaikan perho ensi kertaa ylitti. Nyt kala ei kuitenkaan tarttunut. No nopea heitto perään ja kala iski välittömästi. Jälleen hotan salakkaan haksahtanut kirkas 45 senttinen taimen oli harvinaisen kirkas Nurmijoen taimeneksi.
Toisin kuin otaksuin tapahtumat eivät päättyneet tähän. Vain muutama heitto ja perhojen osuessa veteen tunsin heti siimaa vietävän vauhdilla ylävirtaan. Vapa ylös, mutta liian myöhään. Kala oli iskenyt sivutapssissa olevaan pieneen liitsiin ja raju pyrähdys ylävirtaan tartutti toisen perhon jokeen kaatuneeseen hakoon. Viitisen minuuttia kala räpisteli melkoisella voimalla metrin siimassa onnistumatta irrottamaan itseään. Itse kahlasin joen toisella rannalle haavitsin kalan ja irrotin toisen perhon oksasta. Kun nokimustaa tasan 50 senttistä taimenta aloin irrottelemaan selvisi syy, miksi kala ei ollut irronnut pitkän rimpuilun tuloksena. Valkea miniliitsi oli syvällä kitusissa ja irrottelu onnistuikin vain vaivoin. Verta runsaasti vuotava kala oli pakko papittaa, vaikka mustan puhuva olemus antoi viitteitä, ettei kala ole varsinainen makunautinto. Tämä sai riittää kalastuksen osalta ja sukset suunnattiin kohti autoa ja kotimatkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti