Tarkoitus oli jälleen hiihdellä Päsmärinkoskelle, mutta nyt kartasta oli katsottu entistä lyhyempi reitti. Tällä kertaa tämä osoittautui virheeksi. Lahjakkaasti parinkymmenen metrin välein kaivetut metsäojat tekivät nimittäin etenemisestä ahkion kanssa tuskaiseksi. Lunta oli vielä sen verran paljon, että aina kun ahkio putosi ojaan painui sen keula lumeen ja irti ei saanut kuin takaisin palaamalla ja ylös repimällä. No eipä ihme, että puolen tunnin etenemisen jälkeen mies oli hiestä märkä ja homma täytyi keskeyttää. Omia jälkiä suksittiin siis takaisin ja autolla ajeltiin Haapakoskea pommittamaan.
Haapakosken niskalla kamoja kasatessa mahassa nipisteli jälleen melko ikävästi, mutta kun pintova kala ilmoitteli itsestään vain 10 metriä rannasta unohtui pieni nipistely nopeasti. Kun kamat oli kuosissa ei pintomista enää näkynyt. Tarjoilin niskalla kuitenkin pinturia tovin, jonka jälkeen vaihdoin uppovehkeisiin ja lähdin koluamaan kosken syvempiä suvantoja. Keskisuvannolla saatiin taas kalahavainto, mutta ei tuota saatu mihinkään nappaamaan. Mahanvääntely oli yltynyt sen verran, että päätinkin luovuttaa jo nyt vain reilun kolmen tunnin vispomisen jälkeen. Ei tuo mahatauti ja perhostelu ole kuitenkaan se mainioin yhdistelmä. Viikon päästä alkaa mökkiprojekti puiden kaadolla, joten saattaa olla, että huhtikuun kalareissut jäivät tälle keväälle tähän yhteen. Ei siis mikään huippuavaus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti